Lagoinha do Leste - Idän pikkujärvi

Käytiin maanantaina patikoimassa.

Mun suomikaverin mies laitto aamulla Maurille viestiä et heipparallaa lähettekö patikoimaan!
Eipä meillä ollu muutakaan puuhaa, joten totta mooses!

En oikein tienny et mihin oon lähössä. Tiesin et täällä toi "tracking" on tosi suosittua, kun noita vuoria nyt on siellä sun täällä ja turistit niistä reissuista tykkää.

Otettiin mukaan kaks litraa vettä, hedelmiä, biksut ja pyyhkeet. Kuulemma patikointi päättyisi rannalle. Aattelin et turha ottaa liikaa vettä mukaan, et vaan sen verran mitä menomatkalla juodaan ja sit rannalta ostetaan lisää paluumatkalle.
Aurinkorasvaa tottakai niin paljon et valkoset raidat näky. Oon oppinu virheistä.
Mietin hetken et otanko hatun, mut sit meitä tultiin jo hakee, eikä kellään muulla ollu hattua, joten aattelin et en mäkää sitte. Et eihän me nyt tällä helteellä suoraan auringon alla voida olla.

Meiät tultiin hakemaan kotipihasta klo 12.00. Ajettiin patikointimestan parkkipaikalle.
Parkkipaikan omistaa vanha mies ja velottaa 10 realia per auto, mut eipä tarvi huolehtia ryöväreistä.

Ja sit lähettiin tarpomaan

Reitti on vähän päälle 2km pitkä. Puolet on jyrkkää ylämäkeä ja puolet jyrkkää alamäkeä.
Mäkiin on rakennettu luonnonkivistä portaat. Sinne tänne on lisätty puupalkkeja, ettei reitti olis pahimmissa mutapaikoissa niin liukas ja mutaista.

En oo mikään himourheilija. Oon semmosessa kunnossa et jos joku jostain syystä mua rupeis jahtaa ni jaksaisin juosta karkuun. Semmosessa peruskunnossa. Jos rupee tuntuu siltä et nyt oon istunu liikaa ja hiki valuu vaikkei mitään teekkään ni rupeen käymää aamusin puhdistuslenkeillä, missä voi kaikki hiet hikoilla pois. En siis mikään himourheilija.

Aattelin et tää patikkareissu olis sellanen et katellaan luontoa ja ihaillaan maisemia. Otetaan selfieitä ja hymyillään nätisti.
No ei todellakaan vaan ihan täysii mentiin koko reitti.

Voitte kuvitella sen hien ja tuskan. 30c hellettä, reitti menee keskellä trooppista metikköä, missä on kuuman kosteeta ja aika on kuumin päivästä. Kilometri pelkkää ylämäkeä. Ja täysiä mennään.
Olin ihan varma et Mauri saa kohta astmakohtauksen ja kaatuu naamalteen niihin kiviportaisiin tai et mä kaadun naamalteen niihin kiviportaisiin.
Mut urheena kiivettiin ylös asti!

Siinä meikäläinen menee jo alaspäin reippaasti!

Ajattelin et alasmeno on sit ihan helppohomma et ei mikää haaste enää sen ylämäen jälkeen.

Filtterinä hien huurtama linssi.

Tässä sama hikifiltteri

Mauri urheena kanto meiän reppua.

Mun takana tarpo espanjalainen nuori kelle sanoin et joo mee ohi mä otan kuvia. Ei ei ota vaan kuva ei mulla oo kiire.
Yritin vaa käyttää kuvausta tekosyynä et voisin haukkoo rauhassa happea.

Alamäki oliki tosi jyrkkä ja liukasta mutaa siellä täällä ja kivet portaina ei ainakaa kasvattanu mun itsevarmuutta tärisevillä jaloilla. Kävin kaikki pahimmat skenaariot läpi et mitä vois tapahtua jos liukastuisin tässä liukkaassa mudassa ja rullaisin tän jyrkän mäen alas. Et miten mut kannetaan täältä pois jos katkasen jalan tai halvaannun ku selkäranka murtuu.

Älkää nyt ottako mua ihan tosissaan. Mä oikeesti nautin ku saa hikoilla kunnolla ja must oli ihanaa käppäillä hikipäässä tuolla metikössä. Tuli niin hyvä fiilis ja oli niin mageeta ja satunnaiset maisemat oli tosi kauniita!

Mut mä nyt vaan aina käyn asioissa, kun asioissa kaikki pahimmat asetelmat läpi et osaan sit varautua jos jotain käy!

Siinä ku mietin näitä eri mahdollisuuksia varmaan kuolemaan ni Mauri huudahti et HEI MEREN KUOHUNTA KUULUU!

JES!!! Ollaan siis kohta perillä!

Aivan turhaa toivoa elättelin, ei oltu ees puolessa välissä alamäkeä vielä.

Huomasin sit jossainvaiheessa et holy fuck mähän oon ihan punanen! Et en kai oikeesti nyt oo voinu palaa, laitoin ihan sikana rasvaa ja ollaan enimmäkseen oltu metsässä, poissa auringonpaahteesta. Rupesin äkkiä hinkkaamaan lisää rasvaa. Mulla on vielä tuoreena mielessä se kipu ku poltin koko vatsan. Olis pitäny ottaa se saamarin hattu mukaan, koska mun naama oli ihan varmasti kans palanu.

Siinä sit ku panikoin mun palanutta ihoa ja mietin ettei olla ikinä perillä ja pari "mä melkein kuolin" liukastumista oli takana ni pari espanjalaista käveli ohi ja huus mulle "Only 400 meters! You can do it!"

Hahahah voin vaa kuvitella miten räjähtäneeltä näytin. Niin räjähtäneeltä et tuntemattomat ajatteli et tarttin tsemppausta.

Sit oli viimeset metrit käsillä ja näin jo sen meren ja hiekkarannan! Vettä antakaa vettä ja varjoa! En haluu palaa tän enempää. 

No ei ollu paljon varjoja mut VAU!

Varjoa ei missään oikein näkyny, mut aurinko rupes menee vähän pilveen.

Syötiin parit hedelmät ja lähettiin ettii hyvää tukikohtaa.

Tää kuva jos jatkuis vähän enemmän vasemmalle ni siellä näkyis pieni järvi ja olkikatos, missä myytiin vettä ja olutta ja eväsleipiä.

Käveltiin rannan toiseen päähän missä kuulemma oli pieni kiva järvi missä on mukava istuskella.

Nyt tuli vasta mieleen et toi Idän pikkujärvi nimi tulee varmaan tästä järvestä, koska merihän ei oo järvi. Ja en sit ottanu täst järvestä kuvaa.. Onneks on google.

Istuttiin järvessä hetki ja kalat kutitteli varpaita.

Tai "kutitteli" varpaita. En oo mikään luontoihminen, joten vihaan kaikkia (varsinki lentäviä) ötököitä, joten en sit ollu kauheen innoissaan näistä varvaskaloista. Vaikkei ne ötököitä ookkaan.

Järvi oli tosi lämmin ja mentiinki uiskentelemaan aika nopeesti mereen.

Jossain siinä meren aaltojen ja hiekalla makaamisen välissä mult lohkes hampaasta pieni pala.

Ei mikään maailmanloppu, koska ei sitä heti huomaa ellei tuijota. Mut oikeesti missä välissä?

Huomasin kans ku oltiin meressä uitu et enhän mä oo palanu. Enkä ees punanen. Et mul oli vaan hiki ja kuuma, joten koko kroppa muuttu punaseks. Sitäki ihan turhaan panikoin.

Päivä meniki siinä löhöillessä ja eväitä syödessä. Olis voinu olla kyl enempiki niitä hedelmiä mukana. Onneks olkikatoskioski myi vettä, koska muuten olis voinu olla aika tukalat oltavat.
Se kakslitraa meni meinaa tosi nopeesti tällä helteellä.

Ei oo kyllä meikällä tästä muodikkaasta rantatukasta tietoakaan.

Mun suomikaveri kerto sit et joku sen kaveri oli asunu tällä rannalla kolme kuukautta, välillä menny kaupunkiin hakee ruokaa. Teltta vaan ja mikäs siinä ollessa.

Mauri sit kysy et kuka sen kaveri oli asunu täällä kolmekuukautta ja suomikaverin mies sano et NO MINÄ! EIKÄ KUKAAN KAVERI! 

Hahah kuulin siis väärin.

Ilta rupes hämärtymään, kerättiin kamat kasaan ja edessä oli taas patikkaosuus.

Sitä ennen jäätiin juttelemaan tyypille joka piti tätä olkikattosta kioskia. Kuulemma asuu rannalla kahen koiransa kanssa. 

Täs on siis koko ranta. Eli ihan luonnon omassa tilassa.

Rannalla ei oo ees roskiksia, koska ideana on et mitä tuot tullessa ni myös viet mennessä. Ja tää ranta on nyt virallisesti sellanen kohde mihin ei ikinä tullakkaan rakentamaan mitään. Ja se on hyvä se.

Patikointi takaspäin meni yllättävän kevyesti. Eka tietty vähän väsytti ku kokopäivän auringossa ja eletty päivä hedelmillä, mut kyllä se siitä sitten.

Otettiin tosta lähteestä matkanvarrelta vettä pulloon. Juotiin suoraan lähteestä vettä. Kokemus sekin!

Ei ollu siis mikään vitsi et oli hiki ja kuuma

Meinasin lentää takastulomatkalla pari kertaa selälleen, mut muuten meni tosi nopsaan se reissu. 

Harmi vaan ettei nyt tällä takastulomatkalla palkintona ollu uskomatonta hiekkarantaa ja merta.

Kaikin puolin hyvä reissu! Oli kyllä niin sellanen hyvä olo. Suihkun jälkeen varsinki vaan hymyilytti. 

Uni ei tullu kauheen nopeesti vaikka niin olin tämmösen reissun jälkeen ajatellu. Oli vaan niin hemmetin kuuma et hiki oli vaikka haara-asennossa sängyssä makas märkä pyyhe päällä.

Tonne mestaan pääsee siis vaan patikoimalla (on kaks eri reittiä, toinen todella paljon pidempi) tai veneellä.

Vaikken mikään erämies ookkaan ni kyllä suosittelen ja onneks tuli mentyä!